Milloin sitä tajuaa, että on äiti?

Kiitos äärettömän paljon kuulumisten kyselemisestä ja pahoittelut tästä kolmen kuukauden radiohiljaisuudesta. Kirjoittaminen on pyörinyt mielessä, mutta uuden elämän opettelu vauvan kanssa ja oma toipuminen ovat vieneet enemmän voimavaroja kuin osasin aavistaa. Meidän ihana täydellinen pieni Nöpömme on nyt 10-viikkoinen ja alun vaikeudet on selätetty, oikeastaan jo tovi sitten. Vauvan kanssa on ihanaa. Me ihmettelemme joka päivä, että tämä pieni on oikeasti meidän ja hän on niin täydellinen. Ja että me tosiaan olemme äitejä. Uskomatonta.

Pieni on täydellinen mittatilaustyö<3 Kuvittelin koko raskausajan, että vauva olisi vaalea ja syntyisi kaljuna. Kätilöillekin puhuttiin, että meidän vauvalla ei varmasti ole tukkaa. Ja vielä mitä, vauvasta näkyi ensimmäisenä tumma tuuhea tukka. ”Tämän voisi melkein letittää” kuului haarovälistä. Voin kertoa, että sai ihmeesti uutta pontta ponnistamiseen:D Nyt tukka on hiukan vaalentunut ja se on aivan kuin Lystillä: ruskea, joka taittaa punaiseen. On ihan uskomatonta, miten vauvassa näkee nyt jo Lystiäkin. Olen toisaalta miettinyt, ettei ole mitään syytä, etteikö meistä voisi tulla juuri tuon näköinen pieni. Sitä se psykologin silloin sanoi, vauva tulee näyttämään myös ei-biologiselta äidiltä.

Kuvittelin myös, että vauva olisi rauhallinen tuumailija, mutta etuseinäistukka on peittänyt tämän tättähäärän pahimmat potkut:D Hän on ihanan utelias, sosiaalinen ja hyvin voimakastahtoinen. Jo ihan vastasyntyneestä hän on tarkkaillut ympäristöään hyvin tarkkaan ja pienestä pitäen ilmoittanut, jos syliasento ei vaihdu tarpeeksi nopeasti.  Sylivauva-asento on ollut inhokki, maailmaa tutkaillaan mieluiten olkapäältä. Vauva on ollut myös vatsavaivainen, joka osittain varmaan vaikuttaa pystyasennon suosimiseen. Vauvalla oli painoa 3838 g ja pituutta 52 cm, mutta pituus oli kyllä yläkanttiin, koska neuvolan kotikäynnillä pituus oli 51,9cm:D Oikea pituus lienee ollut jotain 50cm paikkeilla:)

Vauva syntyi lopulta huhtikuun alussa rv 41+6. Käynnistysaika oli varattu 42+0. Oli aivan äärettömän pitkät viikot, voin kertoa. Vaikka olinkin uhonnut, että menköön yli ei haittaa, niin haittasi. Mielialani oli hyvin matalalla. En olisi halunnut ollenkaan joutua käynnistykseen, ja olin niin masentunut, ettei kroppani osannut toimia oikein. Joka aamu heräsin pettyneenä, ettei yöllä ollut tullut yhden ainutta supistusta. Viimeisten viikkojen mottonani oli: jokainen minuutti on mahdollisuus. Ja niin tosiaan oli, vedet menivät spontaanisti kotona 41+5, minkä jälkeen synnytys lähti rullaamaan omalla painollaan. Vähänpä tiesin, kroppani osasi toimia juuri oikein ja luulen, että vauva syntyi juuri oikeaan aikaan. Hän ei näyttänyt yhtään yliaikaiselta, vaan täydellisen täyteläiseltä ja hyväihoiselta<3

Pelkäsin synnytyksessä eniten sitä, että repeäisin pahasti. Sanoin tästä kätilöillekin, kun puhuin, etten haluaisi eppariakaan tehtäväksi. Vaan kuinkas sitten kävi, sain neljännen asteen repeämän. Vauva jouduttiin lopulta avittaa maailmaan imukupilla, mutta se operaatio oli helppo. Syy repeämiin oli, että meidän pieni tuli maailmaan MOLEMMAT nyrkit naamalla. Hänen kyynärpäät viilsivät syvän repeämän oikein siististi. Tämän takia kursimisoperaatio oli ”helppo”, koska vastakappaleet löytyivät helposti. Oli henkisesti aika raskasta joutua niin toipilaaksi, ensimmäiset viikot olin melkein sänkypotilaana, koska istuminen ja käveleminen teki kipeää. Onneksi Lysti oli kotona, koska vauvan hoitaminen olisi ollut tosi rankkaa. Kirjoittelen synnytyksestä ja toipumisesta lisää myöhemmin.

Kävin keskiviikkona jälkitarkastuksessa, joka oli 10 viikkoa synnytyksestä tuon repeämän takia. Voi luoja miten jännitti. Kaikki on kuitenkin nyt hyvin, lantionpohjalihakset on ihan hyvässä kunnossa, ja kaikki toimii niin hyvin, kun voi toimia. Mahdollinen seuraava synnytystapa on kysymysmerkki, ainakaan noin isoa vauvaa en enää alateitse voi synnyttää. Siitä syystä synnytystapa-arvio tehdään sitten neuvolan sijaan äitiyspoliklinikalla.

Tällaista meille! Vauva on nukkunut koko ajan enimmäkseen ihan minipäikkäreitä, joten päivät menee oikeastaan tissitellessä tai hänen kanssa seurustellen. Aika ihanaa. En lupaa mitään, milloin pääsen seuraavan kerran kirjoittamaan, mutta en aio lopettaa blogia:)

Ihania kesäpäiviä!

❤ Lempi

Hän ei kiirehdi (40+5)

Vauvalla ei ole mikään kiire ulos. Laskettu aika oli tiistaina, ja nyt mennään viidettä päivää yli. Oli hieman masentavaa, kun neuvola-ajasta tuli muistutustekstiviesti. Vielä reilu viikko sitten kuvittelin, että vauva olisi jo täällä ja neuvola-ajan voisi vain perua. Mutta ei, hän on päättänyt majailla. Toisaalta inseminaatiosta/hedelmöittymisestä laskettuna laskettu aika olisi eilen tai tänään, tuo 21.3. oli laskettu kuukautisista.

On se silti jännä, millainen vaikutus mieleen lasketun ajan ohittamisella on. Vaikka se ei todennäköisyyksien nojalla ole millään tavalla realistinen ja se on vain hyvin laskennallinen, niin silti sitä harmittelee, että on jo yli ja vauva on ”myöhässä”. Samalla epämiellyttävä kärsimättömyys valtaa mielen ja elämä tuntuu olevan varsinaisessa odotustilassa. Yhdeksän kuukautta on mennyt niin nopeasti, mutta nämä viimeiset päivät ennen syntymää matelevat. Vielä muutama viikko sitten olin sitä mieltä, ettei haittaa yhtään, että menee yli. Niin se mieli muuttuu.

Supistuksia ei ole juuri ollenkaan tai siis ei ollenkaan. Viime tiistaina selässä tuntui etäisesti jotain supistuksiin viittaavaa, mutta ne loppuivat, kun pääsimme kotiin. Muutamia ärripurripäiviä ja lisääntynyttä unentarvetta lukuunottamatta vointi on erittäin hyvä. Jotain liitoskipujen tapaista oli, mutta nekin kivut loppuivat. Lysti on ollut kotona viime maanantaista asti, ja nyt ollaan oikeastaan vain lomailtu. Toisaalta aika ihanaa, että meillä on ollut näin paljon parisuhdeaikaa. Lystin pitkät vapaat loppuvat kuitenkin ensi perjantaina, joten toive olisi, että bebe saapuisi maailmaan ennen sitä, niin Lysti saisi maksimoitua bebevapaan.

Neuvola on tosiaan tiistaina, ei aavistustakaan mitä siellä tehdään. Käydään toteamassa, että jahas vauva ei ole syntynyt ja painoa on taas kertynyt? Perjantaina saan soitella synnärille (10 päivää yli lasketun ajan), että vauva ei ole ulkona. En haluaisi käynnistykseen. Haluaisin, että luonto hoitaisi tämän homman. Pelko käynnistyksestä tekee odottamisesta vaikeampaa. Mitä pidemmälle tämä menee yli lasketun ajan, sitä enemmän synnytyskin on alkanut pelottaa.  Lähinnä se, jos jotain käy. Tässä parina viime päivänä olen vain purskahtanut itkuun ilman mitään syytä, ja se on loppunut yhtä nopeasti kuin on alkanut. Näinä ohikiitävinä hetkinä synnytyspelko/-jännitys on vain tiivistynyt, vaikka muuten mieli on rauhallinen.

Teimme sairaalaa varten tahdonilmaisun kuoleman/vakavan sairastumisen varalle. Eihän se mikään virallinen dokumentti ole, koska käräjäoikeus ei ole sitä vahvistanut, mutta onpahan jotain mustaavalkoisella, jos minulle jotain käy. Kirjasimme, että jos minulle käy jotain niin lapsi saa olla puolisoni hoivissa, ja hän saa tehdä lasta koskevat päätökset. Sairaalakassi on kutakuinkin pakattu, beben kotiutumisvaatteet valittu ja synnytystoiveet kirjattu. Kotona on siistimpää kuin aikoihin, koska iltaisin tulee siivottua, jos vaikka tulisi lähtö. Toivottavasti tästä tulee tapa syntymän jälkeenkin. Kouluhommia olisi jäljellä vielä yksi, josta toivoin luistavani syntymän takia. Pah, Lyllerö on eri mieltä ja haluaa, että en lusmuile. Vitsikäs kaveri.

Eli me odotamme, edelleen. Mikäs kiire tässä mihinkään.

❤ Lempi

 

Mitä meille kuuluu? (39+0)

Kiitos kuulumisten kyselijät, ne oli tarvittava potku persuuksiin päivittämisen suhteen! Laskettuun aikaan on enää tasan VIIKKO, ja eilen oli viimeinen ”virallinen” neuvolakäynti. Seuraava aika neuvolaan on yliaikaiskäynti maaliskuun lopulla, saa nähdä päästäänkö sinne asti. Itselläni on vahva kutina, että vauva syntyisi 19.3. Yhdessä synnytysunessani vauva syntyi sinä päivänä, ja olisihan se hienoa syntyä Minna Canthin päivänä, saisi liputuksen siinä samalla.

Mitä ollaan tehty, kun ei olla kuulumisia päivitetty? Olen koittanut riipiä kevään opintoja kasaan. Suoritin yhdessä periodissa 20 opintopistettä, siis koko kevään saldon parissa kuukaudessa. Viimeinen tentti oli viime viikolla, ja tällä viikolla olisi palautettavana yksi kotitentti. Samaan aikaan olen koittanut edistää gradua ja valmistella kotia vauvakuntoon. Viime lauantaina sain valmiiksi pyykkisouvin. Halusin pestä kaikki pienet vaatteet itse ja minä hölmö aloitin vielä niiden silittämisen. Onneksi Lysti osallistui silittämistalkoisiin ja sai  myös pestäväkseen pyykkiä. Mutta nyt, vihdoin, kaikki Lyllerön vaatteet on pesty ja viikattu kaappiin. Ensi kertaa varten: aloita pyykkäys ajoissa! Meillä on muutenkin ollut pieni projekti tämä tilan raivaaminen Lyllerön tavaroille. Se on edellyttänyt tavaroiden siirtelyä ja ennen kaikkea kaiken turhan karsimista ja kuljettamista kierrätykseen. Mutta on mukava, kun kaapit tyhjenevät roinasta, vaikka se ottaakin aikaa.

Muuten koti on vihdoin vauvaa vaille valmis. Makuuhuoneeseen on asennettu portti, Lyllerön sänky on pedattu, itkuhälytin ladattu ja kaukalokin on jo autossa. Tämä oli Lystille tärkeä etappi, kun pari viikkoa sitten hän asensi sen autoon. Auto on Lystin silmäterä, ja nyt kun autossa on jotain konkreettista vauvaan liittyvää, niin siitäkös riemu repesi<3 ”Mikset oo yhtään innoissas!! En kestä, että meillä on kaukalo autossa!”, meillä ei ihan innostukset kohdanneet. Tämä pönä tässä muistuttaa bebestä ihan tarpeeksi:D Onhan se söpöä, että toinen niin intoilee. Lysti on meistä muutenkin malttamattomampi, bongailee kaikki vastasyntyneet kaupungilta ja on jo melko kärsimätön. Lysti tosin on tilannut beben vasta 20. päivän jälkeen, kun siten hän saisi mahdollisimman pitkän toisen vanhemman vapaan.

Kiitos lakimuutoksen Lysti saa jäädä toisen vanhemman vapaalle (siis ”isyys”vapaalle) ennen adoption voimaantuloa. Tämän kun tajusimme helmikuussa, niin melkein itkin onnesta. On aivan ihanaa, että Lysti saa jäädä meidän kanssa kotiin eikä tarvii stressata, miten työvuorot saisi sumplittua. Ilmoitus vanhempainvapaasta otettiin Lystin työpaikalla todella hyvin vastaan, ja esimieskin totesi, että täytyykin ottaa selvää vanhempainvapaauudistuksista. Tästä tuli tosi hyvä mieli! Kumpa meidän neuvolanhoitajakin ottaisi selvää uudistuksista.. Sen lisäksi voimme hakea elatustukea adoptioprosessin ajalle.

Oma vointini on edelleen tosi hyvä. Viime postauksen jälkeen huimauskin saatiin kuriin, kun kävin raskausvyöhyketerapiassa ja raskaushieronnassa. Ilmeisesti niskat olivat niin jumissa, että se aiheutti huimausta. Mitään muita kipuja ei oikein olekaan ja elo on melko tavallista. Vatsa on tosin laskeutunut ja se on todella valtava, mutta muuten raskautta  ei edes huomaisi:D Toissasunnuntaina minut yllätettiin babyshowereilla, olin ihan äimistynyt! En osannut moisia pippaloita edes toivoa, koska ystäväni ovat melko liikkuvaa sorttia ja ajattelin, ettei kenelläkään ole aikaa järjestää sellaisia. Vaan toisin kävi, ja olin juhlien jälkeen niin onnellinen, että se sai aikaiseksi ensimmäiset kunnon supistukset. Supistukset alkoivat juhlapaikan parkkipaikalla ja pahenivat autossa. Oli melkoista tuskaa selvitä kotiin asti, kun istualteen ei voinut oikein liikkua, ja liikettä olisin kaivannut.

Lysti oli meistä enempi paniikissa ja hoki, että johonkin pitäisi soittaa. Itseäni lähinnä nauratti koko tilanne ja sanoinkin, että kun tulee tosipaikka niin Lystin kuuluu naurattaa minua eikä panikoida:D Päästyäni suihkuun kivut helpottivat ja laimenivat vain menkkajomotukseksi. Oltiin helpottuneita, mutta samalla pettyneitä, että nyt ei päästykään hommiin. Sen jälkeen ei ole ollutkaan kuin satunnaisia menkkajomotteluja. Bebe viihtyy tiukasti yksiössään, mutta on onneksi jo mönkinyt alaspäin. SF-mitta oli jo laskussa, mikä tukee omia havaintojani siitä, että jotain alaspäin suuntautuvaa liikettä tapahtuu.

Eilinen neuvolakäynti jätti pienen huolen itämään, kun vauvan sykkeet olivat hiukan liian korkeat. Normaalisti sykkeet huitelevat 150–160 välillä, mutta nyt ne kävivät 180 tuntumassa. Hoitajasta ei saanut oikein irti, pitääkö huolestua vai ei, ja mistä näin korkeat sykkeet voivat olla merkkinä. Pikagooglauksen tuloksena syynä voi olla esimerkiksi tulehdus. Ohjeeksi kuitenkin saatiin, että pitää kotona seurailla sykkeitä, ja jos ne edelleen ovat siellä 180 tuntumassa, niin sitten soittaa äippäpolille. Jäimme miettimään, että jos meillä ei olisi ollut kotidoppleria, olisiko meidät lähetetty äippäpolille suoraan neuvolasta? Kotona sykkeet olivat onneksi 140–150, mittailtiin muutaman kerran päivän aikana.

Summasummarum, elossa ollaan, kovasti odotetaan bebeä saapuvaksi. Koetan päivitellä kolmanneskuulumiset ja muut vielä ennen syntymää, nyt aloitan kotitentin pakertamisen, niin vapautuu aikaa muuhunkin. Ai niin, minulle on piirtynyt maailman haalein linea negra ja Lystin sisko näki unta, että meille syntyi poika. Saa nähdä kuinka käy.

Kivaa viikkoa!

❤ Lempi

Sairauslomalla (34+6)

Kolme viikkoa sitten alkuraskaudesta tuttu huimaus palasi kuvioihin. Ensimmäinen viikko oli suhtsatunnaista huimausta lähinnä koiran kanssa lenkillä. Oli siinä hauvalla ihmettelemistä, kun matka pysähtyi säännöllisen epäsäännöllisesti. Piti vähän keräillä itseänsä siinä, kun silmissä pimeni.

Edellisellä viikolla (32+6)  huimaus paheni niin, että maailma alkoi kieppua luennolla istuessakin. Melko vinkeä tunne, kun huone alkaa pyöriä ja silmissä pimenee. Päätin soittaa neuvolan neuvontaan, että mitäs nyt. Vastaukseksi sain, että huimaus voi johtua monesta asiasta. Vauva voi painaa isoja verisuonia, niska-hartiaseudun jumit heikentää verenkierto tai syynä voi olla matala verenpaine ja alhainen hemoglobiini. Tai vaikka kaikki nämä yhdessä. ”Ei mitään vakavaa, mutta onhan se kiusallista” totesi terveydenhoitaja. No, onhan se vähän, kun ei tiedä, milloin taas pimenee.

Siitä syystä kysyin, että mitä kannattaisi tehdä töiden suhteen. Täysin turvallisesti en huimauksen kanssa voi tehdä töitä, se tuli huomattua jo alkuraskaudessa. Nyt varsinkin kun vatsa on näin iso, ja työ sisältää paljon kumartelua ja kyykistelyä. Neuvolan hoitaja oli ehdottomasti sairasloman kannalla. En saanut aikaa neuvolalääkärille, joten neuvolasta ohjeistettiin varaamaan aika terveyskeskuslääkärille. Kerrankin sain neuvolan neuvonnasta hyvää palvelua ja vaivani otettiin tosissaan, vaikka kyse on ”vain” huimauksesta. Jotenkin on niin kamala kynnys soittaa näistä vaivoista, kun ”raskauteen nyt kuuluu kaikenlaista vaivaa” ja ”raskaus ei ole sairaus”.

Terveyskeskuslääkärikin oli aivan ihana. Nuorempi mies, joka pahoitteli ajan myöhästymistä (!!), vaikka ajanvarauksesta oli sanottu, että ajat ovat noin-aikoja. Lääkäri kyseli raskauden kulusta ja oli iloinen, että kaikki on mennyt hyvin. Hän totesi, ettei ala tutkimaan huimauksen syytä tarkemmin, kun voi johtua niin monesta asiasta. Hän kysyi, milloin minulla on seuraavan kerran neuvola ja kirjoitti sairauslomaa sinne asti, kaksi viikkoa eli äitiyslomaan asti! Olin ihan äärettömän yllättynyt. Luulin, että saisin saikkua vain muutaman päivän. Lääkäri tosin painotti, että töihin saan mennä oman olon mukaan.

No, tänään on viimeinen päivä ennen äitiyslomaa, enkä palannut töihin. Kävin perjantaina vyöhyketerapeuttisessa raskaushieronnassa. Kallonpohja, niska-hartiat ja oikeastaan koko kroppa on niin jumissa, ettei veri pääse kiertämään. Hieroja veikkasi, että tämä olisi syynä huimaukseenkin. Ja tuohtui, ettei minua ole tutkittu tarkemmin, koska ei huimauksen pitäisi olla normaalitila, joka jätetään tutkimatta. Niin, nyt kun ajattelen, niin eihän sen kai pitäisi olla.

Loppuraskaus on ollut kuin paluu alkuraskauteen. Ensinnäkin huimaus, sehän oli ensimmäinen raskausoireeni. Toisekseen tällä hetkellä suurin mielitekoni on maustamaton jogurtti, ihan niin kuin ensimmäisillä viikoilla! Ai kamala kun luulin, että jogurtti oli loppunut enkä saanu iltapalaksi jogurttia. Tuli ihan kamala olo:D Mutta voi sitä onnea, kun aamulla sitten löysin avaamattoman litran purkin jääkaapista. Olin niin onnellinen! Selkäkivut ovat palanneet. Alaselän sijaan kipuilee yläselkä ja pahasti. Ainut ero alkuraskauteen on hämärät vatsan kivut. Eilen meni monta tuntia, että sain unta. Kummallakaan kyljellä ei voinut maata enkä osaa/tykkää/pysty nukahtamaan selälleen. Niin ja väsymys, se on palannut. Virkeä keskiraskaus on ohi, eikä iltaisin meinaa pysyä silmät auki.

Bebe painaa ylävatsaa ja liikkeet ovat nykyään enää epämääräisiä muljumisia. Paitsi eilen tosin, kun Lysti painoi pään vatsalle, niin hän sai pari terävää potkua päähän. Ei käynyt pienelle, että hänen yksiöönsä nojailtiin. Nyt liikkeitä tuntuu jo paljon, vihdoinkin. Typerä typerä etuistukka, seuraavassa raskaudessa toivon sen mahdollisimman taakse. Joko beben peppu tai pää painaa vatsaan sellaisen kohdan, joka on ihan kosketusarka. Se on kipeä ja jos se ei ole kipeä, niin se kohta kutisee ihan älyttömästi. Huomenna on synnytystapa-arvio ja toivon tosissani, että se on peppu, joka painaa. Joulukuussa tyyppi istui, tammikuun neuvolassa käsikopelolla veikattiin raivotarjontaa ja nyt en kyllä yhtään osaa sanoa. Hikka tuntuu välillä ylhäällä ja välillä alhaalla. Niin tosiaan, hikankin tunnen nykyään! Elettiinkö viikkoa 32, kun ihmettelin vatsan tasaista nakutusta, joka häiritsi nukahtamista. Ja sitten tajusin, hikka!<3

Elossa siis ollaan, ja tällainen megalomaanisen pitkä postaus viime aikojen kunniaksi:D Josko sitä reipastuisi loppuajaksi, huomenna on enää 5 viikkoa laskettuun aikaan, apua!

❤ Lempi

Joulukuun kootut: 4D-ultra ja kontrollikäynti

Näin vuoden toisena viikkona on hyvä palata vielä hetkeksi joulukuuhun. Joulukuussa kävimme 3D/4D -ultrassa Perhe-Artessa. Suositusviikot tähän ultraukseen on 24–28, joten päätimme käydä keskivaiheilla ja sopivasti harjoitteluni päättymisen kunniaksi. Viikkoja oli käynnillä kasassa siis 26+3. Tämä oli puhtaasti sellainen uteliaisuuskäynti. Kun ei voi yhtään tietää, millainen tyyppi siellä masussa on, niin oli kiva päästä kurkkaamaan vähän hänen piirteitään.

Niin pinnallista, mutta eniten jännitti, että millainen nenä pienellä on. En tiedä, miksi olen tehnyt nenästä jonkun jutun, mutta sitä olen eniten miettinyt: millainen nenä meidän pienellä on. No, eipä jäänyt epäselväksi, nenä on ihan samanlainen kuin minulla. Meillä on kummallinen hallitseva hyppyrinenä-geeni, joka on alkanut mummostani (tai joskus aiemmin, mutta mummoni on tiettävästi ainut hyppyrinenäinen) ja jatkunut sitkeästi äitini kautta minulla ja sisaruksilleni ja nyt meidän pienelle. Ja älkää käsittäkö väärin, tämä oli mitä helpottavin asia! Mutta kyllä nauratti, koska olimme äitini kanssa vitsailleet, että onkohan pienelläkin meidän nenä.

Voi että tämä kuva kyllä sulatti sydämet. Pieni vieno hymy<3 Meidän kohdalla ultraus meni ”pieleen”, koska Lyllerö oli tunkeutunut istukkaan ja lonkkaan. Sen lisäksi hän oli edelleen linkkuveitsiasennossa, eli naaman edessä oli jalat, mutta sen lisäksi myös napanuora ja kädet. Hän todella haluaa varjella yksityisyyttään:D Minä ja Lysti emme pitäneet ultrausta epäonnistuneena, ihastelimme meidän pientä ihan haltioituneena. Lysti oli aamulla päässyt töistä, niin hän välillä nuokkui siinä päälläni, kun Lylleröstä koitettiin saada jotain näkyviin:D

Mutta ei auttanut suklaa, asennonvaihto eikä heiluttelu. Hän pysyi tiukasti istukassaan ja veti sitä hupuksi päälleensä. Me olimme todella tyytyväisiä kuviin ja ”videoon”, mutta iloiseksi yllätykseksi saimme uusintaultran. Uusintaultra on ilmainen, jos ensimmäinen ultraus ei onnistu. Kävimme seuraavalla viikolla uusinnassa, mutta se oli vielä onnettomampi kuin tämä ensimmäinen ultraus. Olin tankannut sokeria vaikka kuinka paljon, mutta ei. Lyllerö ei liikkunut mihinkään poterostaan:D Jos tekisin jotain toisin, menisin jo aiemmin ultraan. Olisimme saaneet kolmannen ultrauksen, mutta viikot alkoivat olla jo niin tapissa, ettei siinä olisi ollut järkeä enää ultrata.

Alla oleva kuva kielii mahdollisesti jotain Lyllerön tulevasta musiikkimausta:D

Joulun jälkeen kävimme istukan kontrolliultrassa. Olin yllättynyt, että vauva ultrattiin niin tarkkaan. Katsottiin virtaukset ja lapsivedenmäärät sun muut. Luulin, että lääkäri vain tuikkaisi ultralaitteen alakertaan ja katsoisi istukan sijainnin. Iloinen yllätys tämäkin siis ja kaikki oli hyvin.  Iloista oli myös, että istukka oli siirtynyt pois kohdunsuulta. Raja alatiesynnytykselle on 2 cm kohdunsuulta ja istukkani oli jo 3 cm siitä. Joten ei mitään hätää sen puolesta! Sen sijaan pikkuryökäle oli kääntynyt perätilaan. Eipä ihme, että pitää ravata vessassa koko ajan, kun tyyppi varmaan pomppii virtsarakon päällä. Lääkäri totesi, että tässä on vielä paljon tilaa ja aikaa kääntyä. Parempi olisi!

Olin tosin aavistellut, että hän on varmaan vaihtanut asentoa, koska olin tuntenut ihme myllertävää muuttoliikettä viikkoa aiemmin. Ja oikeassa olin, hän oli kiertänyt vatsan oikeaa puolta. Luulen, että hän on edelleen perätilassa, koska myllerrykset ja potkut tuntuvat oikealla alavatsassa. Ensi viikolla on neuvola, josko terkkari saisi tunnusteltua beben asentoa. Itse lähinnä jännitän, kuinka paljon paino on taas noussu. Aiotaan tehdä empiirinen koe, ja selvittää, kuinka paljon kotivaaka ja neuvolan vaaka heittävät.

Saatiin ultrassa ja kontrollissa painoarviot pienestä. Hänen painokehityksensä menee niin keskikäyrällä, että oksat pois. Tässä painoarviot:

26+1 (Liikehälytys) 859 g

26+3 (3D/4D -ultra) 912 g

28+2 (Kontrolliultra) 1250 g

Seuraava painoarvio saadaan ehkä sitten synnytystapa-arvioinnissa, josko sielläkään?

Menisinkö uudelleen tähän ultraukseen? Luultavasti kyllä, koska on kiva päästä vähän näkemään kasvon piirteitä, että saa rakennettua mielikuvaa pienestä. Kun ei tiedä luovuttajan ulkonäköä, ei voi yhtään tietää, millaisia piirteitä sieltä tulee. Mutta toisaalta, pieni on täysin omannäköisensä sitten, kun syntyy. Meidän täydellinen pakkaus.

❤ Lempi

Kiitos 2016

Vuoden viimeisen päivän ajatukset kulkevat joka vuosi kutakuinkin samaa rataa: mitä tuli tehtyä, mitä kaikkea tapahtui, millainen oli mennyt vuosi? Vuosi 2016 oli henkilökohtaisesti hyvä, enkä malta odottaa, mitä 2017 tuo tullessaan. Viime vuonna näihin aikoihin haaveilin salaa mielessäni, josko ensi vuonna olisin raskaana. Pitää olla varovainen, mitä toivoo. Toiveet voivat hyvinkin toteutua<3

Tammikuussa koimme lapsenhankinnan tiimoilta pienen kriisin, mikä toisaalta osoittautui hyväksi ja parisuhdettamme kasvattavaksi asiaksi. Tulipahan puhdistettua ilmaa oikein huolella. Opettelimme myös elämää meidän pienen koiranpennun kanssa.

Helmikuussa Lysti yllätti ja alkoi osoittaa vauvakuumeen oireita. Aloimme varovaisesti miettiä, josko varaisimme ajan ensikäynnille. Alunperin oli puhetta, että alkaisimme yrittämään vasta lokakuussa.

Maalikuussa kuitenkin soitin yhden elämäni jännittävimmistä puheluista: varasin ensikäynnin. Me alkaisimme yrittää lasta jo nyt.

Huhtikuu oli ihana kuukausi, kun kuun alussa Lysti kosi (<3), keskivaiheilla vietin syntymäpäiviäni ja kuun lopulla koitti ensikäynti ja ensimmäiset tutkimukset. Nyt se alkaisi!

Toukokuu meni klinikalla kaikkien tutkimusten ja psykologikäyntien hoitoon. Me ihan oikeasti olimme alkamassa yrittää!

Kesäkuun alussa oli ensimmäinen inseminaatiomme, joka päättyi nega-testiin. Olimme jo varautuneet siihen, ettei seuraavassa kuussa ehditä yrittää, joten vauva-asiat jäivät lomalle.

Vaan heinäkuu, minkä teit! Me saimmekin odottamattoman ovisplussan jo arkena. Odotin, että plussa tulisi lauantaina, mutta niin vaan tikku hymyili leveämmin kuin aiemmin. Pride-viikon perjantaina kävimme toisessa inseminaatiossa. Huoleton yllätysinssi toi meille pienen plussan, jota Lylleröksi kutsumme<3.

Elokuu oli pahoinvointiaikaa. Varhaisultrassa pieni papusiini paikantui oikeaan paikkaan ja pieni sydän sykki voimakkaasti. Raskaus alkoi konkretisoituimaan ensimmäisen neuvolakäynnin myötä ja raskausoireita oli melko paljon.

Syyskuussa kerroimme raskaudesta perheillemme ja niskaturvotusultrassa oli kaikki hyvin<3 Niin hullua, että ensimmäinen kolmannes päättyi syyskuussa ja siirryin toiselle kolmannekselle. Syyskuussa alkoi koulu ja elämä oli muutenkin melko haipakkaa. Pieni vatsakin alkoi erottua ilokilojeni alta.

Lokakuu oli kiireinen kuukausi. Olisin halunnut käydä ultrassa ennen rakenneultraa, koska pieni huoli nosti päätään. Sinnittelimme kuitenkin lokakuun yli ilman ultrauksia. Lomailimme mummollassani ja kerroimme ilouutiset siellä. Selkä alkoi kipuilla, mutta muuten voin raskauden suhteen erinomaisesti. Vatsa jatkoi iloisesti kasvuaan.

Marraskuun rakenneultrassa meille selvisi, että odotamme tervettä tyttöä<3 Kaikki oli niin hyvin kuin tässä vaiheessa voi olla. Olin ja olen edelleen ihan äärettömän kiitollinen, että olen säästynyt pahimmilta raskausvaivoilta. Elämä on ollut niin haipakkaa opetusharjoittelun kanssa, että vaikea raskaus olisi sotkenut kuviot pahemman kerran. Aloimme tulla julkisesti raskauskaapista ulos. Marraskuun lopulla rekisteröimme parisuhteemme ja sanoimme ensimmäisen kerran tahdon<3. Toisen kerran tahdomme häissämme muutaman vuoden sisään. Vatsan kasvu on ottanut valtavan spurtin.

Joulukuu on niin ikään ollut yhtä kiirettä ja kuin varkain on alkanut viimeinen kolmannes.   Ensimmäiset raskausarvet on alkanut piirtymään ja vatsani on tällä hetkellä, no, iso:D Tänään eletään viikkoa 28+4 ja laskettuun aikaan on jäljellä 80 päivää, 11 viikkoa, alle kolme kuukautta. Pikkuhiljaa kotimme on alkanut täyttyä hankinnoista (postaus on edelleen tulossa:D), Kelan hakemukset on tehty, töihin ilmoitettu, äitiysloma alkaa 1,5kkn päästä ja adoptioasioita selvitellään. Kotikunnassamme sitä ei hoidakaan Pelastakaa lapset, kuten olin kuvitellut.

Mikä vuosi! Ensi vuosi tulee olemaan vielä hurjempi, kun maaliskuu koittaa ja meillä alkaa ihan uusi aika elämässämme. Niin jännittävää, vähän pelottavaakin, mutta samalla niin odotettua.

Ihanaa uutta vuotta kaikille!

 

 

Liikehälytys

Viime viikolla Lyllerö piti kovin hiljaista elämää vatsassa. Olin jo useana päivänä tuntenut vaimeita liikkeitä harvakseltaan, kunnes torstaina liikkeitä ei tuntunut juuri ollenkaan.  Aamulla ainoastaan muutama hajanainen pieni potku. Ihana Lysti soitti aamulla Naistenklinikalle, josta sanottiin, että lepoa ja liikelaskentaa. Minulla oli viimeinen harjoittelupäivä ja kamala aamu muutenkin, niin siinä hormoniraivon puuskassa tussahdin Lystille, että minähän en minnekään poleille soita. Onneksi on toinen, joka oli vähemmän stresseissä!

Pääsin harkasta kotiin ja mehun ja suklaan turvin tunnustelin liikkeitä. Tunnissa ei tuntunut mitään, mutta olin niin luovuttanut koko terveydenhoitosysteemiin, etten jaksanut välittää (hormonit?). Illallakaan ei tuntunut liikkeitä, mutta edelleenkään en jaksanut siitä välittää, kun vastaus on aina sama ”lepoa ja liikelaskentaa”. Onneksi Lysti soitti uudestaan Naikkarille ja tällä kertaa meidät otettaisiin tarkistettavaksi. Tämä sai aikaan minussa sen, että itkin sängyssä, ettei kukaan välitä. Huoh, väsymys, stressi ja hormonit on kyllä petollinen kombo.

Niinpä torstaina lähdimme illalla puoli kymmenen Naistenklinikalle käyrille. Päivystyksessä oli hyvin hiljaista. Osastosihteeri oli kyllä varsin kummallinen tapaus, melko töykeä ja en ihan saanut kiinni hänen ajatuksistaan. Päivitin yhteyshenkilötietojani ja en ollut varma, halusiko hän isäni puhelinnumeron vai puolisoni tiedot, joten ilmoitin puolisoni nimen. Tähän naisen nimeen hän alkoi sitten yskimään, että ai jaahas. Oli ilmeisesti yllätys, että puoliso voi olla nainen? Tai sitten hän odotti puhelinnumeroa? Mene ja tiedä.

Kätilöt olivat kyllä ihan äärettömän mukavia. Lyllistä kävi anturoimassa kolme eri kätilöä, koska pieni jekku-petteri ei pysynyt paikoillaan. Liikkeetkin alkoivat tuntua siinä sängyllä maatessa, Lyllerö monotteli typerää sydänäänianturia. Kehdattiinkin häiritä toista. Yksi kätilöistä oli erityisesti Lylliksen mieleen tai hänen inhokkinsa, koska pelkkä kätilön ääni sai Lyllerön potkimaan hurjasti:D Reilu tunnin makasin käyrillä ja sain käteeni myös liiketunnistusnapin. Lylliksen eläväisyyden takia kunnon käyrää ei saatu aikaiseksi, joten tunnin makoilun jälkeen meidät kuljetettiin tohtorin tarkastettavaksi.

Siellä se pieni oli ihan kippurassa. Pää alas päin ja jalat ihan pään vieressä, linkkuveitsiasennossa. Liikkeiden vähyyden syyksi paljastui tämä jooga-asento ja se perhanan etuseinäistukka. Tämä ei lopulta ollut niin ”turha” käynti. Mielenrauhan kannalta oli ihan ehdottoman hyvä, että kävimme. Sen lisäksi ultrassa selvisi, että istukkani on melkein kohdunsuulla. Lääkäri kysyi, onko minua ultrattu tämän takia rakenneultrassa alakautta. Ei rakenneultrassa ollut mitään puhetta tästä. Niinpä lääkäri ultrasi alakautta: istukka on lähes kohdunsuulla, vain pari millin päässä siitä.

Onneksi tämä selvisi nyt, koska ei oikeastaan ole enää ultria, joissa tämä olisi tullut ilmi. Pahimmassa tapauksessa tämä olisi huomattu vasta synnytyksessä, kun kummasteltaisiin, miksi bebe ei tule ulos. Saimme ajan kontrolliultraan kuun viimeiselle viikolle. Hyvin suurella todennäköisyydellä istukan paikka vaihtuu kohdun kasvaessa, mutta toisaalta se voi jäädä siihenkin. Toivottavasti se siitä siirtyisi. Vaikka en synnytykseen mitään tarkkoja käsikirjoituksia ole tehnyt, niin haluaisin ensisijaisesti synnyttää alakautta.

Ensimmäiseksi Naikkarin päivystyskäynniksi tämä oli positiivinen kokemus. Huone oli ihan täynnä, yksi oli tullut synnyttämään ja toinen ilmeisesti käyrillä. Siitä huolimatta tunnelma oli jopa harras, ehkä se on tämä joulunaika. Me olimme Lystin kanssa ihan väsyneitä, ja torkuimme kumpikin. Olin sillä hetkellä niin onnellinen siitä, etten odota yksin. Minulle on ollut melko raskasta olla vastuussa liikkeiden tuntemisesta ja sen huolehtimisesta, tuleeko niitä tarpeeksi vai ei. Oli helpottavaa, että joku muu teki päätöksen puolestani, että nyt lähdetään. Kiitos Lysti<3

Onneksi hälytys oli tällä kertaa väärä, ja toivottavasti ei tarvitse vähään aikaan lähteä päivystykseen. Liikkeet tuntuvat edelleen vaimeasti, kai tämä pieni vain joogailee itsensä sellaisiin asentoihin.

❤ Lempi

Rv 26+0 – alle 100 päivää laskettuun aikaan!

Mitä täällä tapahtuu! Viikot vain vierii, laskettuun aikaan on enää 98 päivää. Herranen aika, alle sata päivää!! Harjoittelu loppuu tällä viikolla, o n n e k s i. Se on ollut mahdottoman antoisaa, mutta samalla myös hyvin kuluttavaa ja aikaa vievää. Ehkä sen on voinut päätellä tästä hurjasta postaustahdista? Joululoman aion pyhittää vauva-asioille: tehtävä- ja hankintalistat polttelevat jo mielessä. Yksi raskaana oleva kaverini tosin totesi, että onneksi on muuta ajateltavaa, muuten sekoaisi näihin vauvajuttuihin. Ja tottahan se, olisi liikaa aikaa murehtia, jos ei olisi koko ajan menossa.

Eilen oli sokerirasitus, hyi yäk. Kamalin osuus oli ehdottomasti sen litkun juominen. Se ei ollut millään tasolla hyvää, vaikka olikin kylmää ja makeaa. Kysyin siinä litkua hörppiessäni, että tuleeko ihmisille siitä yleensä huono olo. Hoitaja vastasi, että hyvin harvoin. Se oli huojentava vastaus. Litkun tökkiminen alkoi ikävällä tavalla muistuttaa nuoruusvuosien bileiltoja, kun liian makeita litkuja ei saanut enää alas. Toisaalta tämä mielleyhtymä huvitti sen verran, että sen avulla selvisin litkun alassaamisesta. Ja sitä juomaa oli huomattavasti vähemmän kuin laktoosirasituksessa! Vain 3dl. Olin kuvitellut, että joudun istumaan käytävällä odotustilassa sen pari tuntia, mutta väärässä olin. Pienestä varastohuoneesta oli tehty viihtyisä lepohuone, jossa oli pehmeitä tuoleja ja sänky. Sekä totta kai oksennuspusseja:D Oli ihana olla siellä hiljaisuudessa ja oikeastaan unohdin, että olen terkkarissa.

Ensimmäisen tunnin olin melko pöhnäinen, sokerijuoma saikin minut pahoinvoinnin sijaan uneliaaksi. Onneksi viimeiset harjoittelutuntien tuntisuunnitelmat pitivät minut kiireisenä, rasituksen aikana ei saanut nukahtaa. Kaiken kaikkiaan pari tuntia meni yllättävän nopeasti. Paastosin vain 10,5 h, koska luin HUSlabin ohjeista, että paastoaika on 10-14 h. Halusin aamukiukun ja pahan olon välttämiseksi syödä iltapalan mahdollisimman myöhään. Tulokset tulivat jo samana iltana OmaKantaan: arvot olivat kaikki hyvin alle raja-arvojen, ei siis radia. Eli tervetuloa joulu ja suklaat<3

Paitsi, että ei. Ainakaan kovin ylenpalttisesti, koska paino oli taas noussut. Tällä kertaa tosin vähemmän, +600 g/vko edellisestä neuvolasta. Tänä aamuna kävin siis neuvolassa. Olen äitini kanssa varma, että neuvolan vaa’at ovat joku salaliitto. Ne näyttävät aina enemmän kuin kotivaa’at! Tämäkin vaaka näytti 4kg enemmän kuin kotivaakani, hemmetti. Eipä terkka siitä painosta mitään sanonut, mutisi taas, että on se taas noussut. No on on, minkäs teet. Osa on varmaankin nesteitä, joka on kaikki kertynyt sormiin. Nämä on sellaset nakit tällä hetkellä, että oksat pois. Sain ohjeeksi nyt oikein tarkasti tarkkailla, jos tulee päänsärkyä, näköhäiriöitä tai kovaa kutinaa käsiin tai jalkapohjiin. En aluksi osannut yhdistää sitä raskausmyrkytykseen, koska terkka ei sanonut sitä ääneen. Mutta raskausmyrkytystä varten siis tarkkailen. Yksi oireista on tuollainen mahtava painonnousu kuin minulla nyt on ollut.

Kuunneltiin sydänäänet (sama 150+) ja terkka mittasi sf-mitan, keskikäyrällä mennään edelleen. Kerroin vatsakivuistani ja Lyllerön vähäisistä liikkeistä, mutta en saanut niihin oikein mitään vastausta. Ainoastaan hyväksynnän pohdinnoilleni, että pitäisi varmaan käyttää tukivyötä koko ajan ja Lyllis varmaankin on jossain istukan takana potkimassa. Oikea ranteeni on alkanut temppuilemaan viime viikolla, sitä särkee lähes joka päivä. Tämäkin rannekanavaoireyhtymää muistuttava vaiva on hyvin yleistä raskaudessa. Eli siihenkin pitäisi joku tuki hommata. Kohta olen tukipaketissa koko nainen:D Sen lisäksi pari viikkoa sitten alkoi suonenvedot, joihin olen nyt muutamina öinä herännyt. Ai kamala se tekee kyllä kipeää.

Seuraava neuvola on kuukauden päästä, sitä ennen on perhevalmennuksen ensimmäinen kerta. Sen lisäksi varattiin aika seuraavaa neuvolalääkäriä varten, joka on helmikuussa 5 vkoa ennen laskettua aikaa!! Se on ilmeisesti synnytystapa-arviokerta, eli katsotaan missä asennossa Lyllerö köllöttelee. Tässä on alkanut pikkuhiljaa kirkastua, että tämä pieni pitäisi jossain vaiheessa saada ulos tavalla tai toisella. Ja se jossain vaiheessa on ihan pian.

❤ Lempi

Askeleet adoptioon: parisuhteen rekisteröinti

Meille on ollut alusta asti tärkeää, että Lysti saa adoptoitua Lyllerön mahdollisimman nopeasti. Jos olisimme tieneet paremmin, olisimme rekisteröineet parisuhteemme ennen hoitojen aloitusta. Tämä olisi lyhentänyt adoptioprosessia harkinta-ajan verran. Kaikki te, jotka suunnittelette lasta klinikkahoidoilla, ottakaa tämä huomioon, jos perheensisäinen adoptio koskettaa teitä. Avoliitto ei riitä vielä tässä maailman tilassa todisteeksi siitä, että olen varma, että haluan antaa yhteisen lapsemme puolisolleni adoptoitavaksi. Vaan joudun tätä ”päätöstä” pohtimaan kahdeksan viikon harkinta-ajan verran.

Olimme jo päättäneet kesällä, että rekkauspäivämääräksi valikoituu joko meidän vuosipäivämme tai päivä mahdollisimman lähellä sitä. Vuosipäiväämme juhlimme 26.11., jolloin kävimme ensitreffeillä. Tänä vuonna se oli lauantai, siispä perjantaina 25.11.2016 rekisteröimme parisuhteemme. Ei rekkaus- vaan rakkausperjantai<3. Meillä ei ollut aavistustakaan, mitä rekisteröinnissä tapahtuu. Paikalla oli lisäksemme molempien vanhemmat, minun sisarukset ja Lystin sisko. Emme ajattele olevamme tällä hetkellä naimisissa, koska aiomme pitää isot häät myöhemmin, viimeistään 2020. En vähättele rekisteröinnin merkitystä, mutta tällä hetkellä tämä oli ensisijaisesti muodollisuus paperilla adoption takia. Jos pelkkä äitiyden tunnustus riittäisi, olisimme menneet vain kerran naimisiin. En siis vaihda sukunimeä nyt, pidän sitä naimisiinmenon symbolina. Lyllerölle tulee aluksi sukunimeni, mutta jos ja kun sisäinen adoptio menee läpi, hänelle tulee Lystin sukunimi. Yhteinen sukunimi tulee koko perheelle vasta sitten häiden jälkeen.

Meillä oli maistraatissa päivän viimeinen aika, ja edelliset vihityt poistuivat paikalta samalla, kun saavuimme. Paikkana maistraatti on tosi kolkko, etenkin meidän maistraatin ulkoiset puitteet ovat suoraan sanottuna karmivat. Maistraatin henkilökunnasta joku tuli kysymään haluammeko pidemmän kaavan vai lyhyemmän. Jahas, täällä pitää päättää tällaisia asioita. Halusimme pidemmän kaavan. Olin ajatellut, että meille vain läntätään paperi eteen ja allekirjoitukset siihen. Väärässä olin! Odottelimme vihkitilan aulassa yllättävän kauan, kunnes henkikirjoittaja pyysi meidät vihkitilaan.

Tila ei ollut onneksi niin karu, punaiset penkit kahdessa rivissä, kukkia pöydällä ja yllättävän harras tunnelma. Perheillemme tuttuun tapaan ei aloitus onnistunut ilman hämmennystä:D Ensimmäiseksi perheemme miettivät, pitääkö seistä vai istua. Lysti parahti nauraen, että istukaa nyt! Siinä me kaksi sitten seistiin, käsi kädessä ja kuuntelimme, kun henkikirjoittaja puhui kauniisti rekisteröinnin merkityksestä meille ja yhteiskunnalle. Toinen yllätys oli, kun pääsimme sanomaan tahdon. Olin kuvitellut, että homoparit eivät saa sanoa niin, mutta se taitaa koskea vain kirkollista toimitusta. Tämä oli rekisteröinnin paras osuus ja olin onnellinen, että valitsimme pidemmän kaavan. Tähän lausumaan kiteytyy niin paljon rakkautta ja symboliikkaa, ja olen iloinen, että saimme sen osaksi tätä muodollisuutta. Kysymys yllätti myös Lystin, joka tyylilleen uskollisesti sanoi NAURAEN tahdon:D

Tämän jälkeen allekirjoitimme rekisteröintitodistuksen, ja henkikirjoittaja lausui vielä joitain sanoja. Pientä hämmennystä aiheutti se, ettemme vaihtaneet sormuksia. Jonkinlainen sormusosuus jäi meiltä puuttumaan, koska vihkisormukset vaihdamme vasta ”oikeissa” häissä. Sukunimenvaihdon lisäksi vihkisormukset ovat minulle naimisissaolon symboli. ”Olette nyt puolisoja”, siihen toteamukseen toimitus taisi loppua. Seurasi ohikiitävä hetki, kun kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuu. Mutta me ratkaisimme asian suukolla. Kättelimme henkikirjoittajan kanssa, jonka jälkeen seurasi rakkaudentäyteinen halauskierros. Lopuksi otettiin vielä hieman kuvia sisällä ja ulkona, ja toimituksen jälkeen siirryimme meidän luo kakkukahveille.

Pimeästä ja koleasta säästä huolimatta tunnelma oli niin lämmin ja onnellinen. Myös alkuviikko ja edeltävä päivä olivat tunnelmaltaan hieman kiukkuiset, kiitos stressin ja raskaushormonien, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Tärkeintä kuitenkin oli, että meille tärkeät ihmiset olivat juhlistamassa tätä pientä, suurta askelta meidän yhteisellä matkalla.

❤ Lempi

 

Marraskuun kootut kuulumiset

Rakenneultran jälkeen aloin lopulta tulla raskauskaapista ulos lähes kokonaan. USA:n presidentinvaalien ratkeamisen jälkeen ilahdutin yliopistoystäviäni toisella järkyttävällä uutisella, raskaudellani:D Reaktiot olivat hämmästyneitä, mutta onnellisia. Yleinen kommentti yliopistokavereiden keskuudessa on ollut ”oho!” eikä kukaan ole huomannut vatsaa. Kukapa siihen olisi osannut kiinnittää huomiota? Tiesin, että yliopistolla uutinen lähtisi leviämään kulovalkean lailla, joten vähän jännitti paljastaa yhdellä rytinällä tosi monelle. Nyt ei taida ihan lähipiirissäni olla enää ketään, kuka ei tietäisi. Sen sijaan kaikki sukulaisenikaan eivät vielä tiedä Lylleröstä, hups.

Kela-neuvola oli 16.11., mutta terveydenhoitaja ei käynyt Kela-asioita läpi kanssamme ollenkaan. Saimme raskaustodistuksen ja läjän papereita, siinä se. Toisaalta olen melko varma, että saatan tietää Kelan sateenkaarikommervenkit paremmin kuin terkkari. Niistä riittää juttua ihan erikseen. Lylleröllä oli meno päällä, sydänäänten kuuntelusta ei meinannut tulla yhtään mitään. Lopulta kuitenkin tulos oli sama vanha: syke oli välillä 145–150. Ensimmäinen sf-mittakin otettiin, rv 22+1 mitaksi tuli 18 cm, hyvin vahvasti keskikäyrällä. Painoni sen sijaan huitelee jollain omilla ylevillä käyrillä, sain siitä varovaista noottia. Paino oli noussut neljässä viikossa +869 g/viikko, tällä hetkellä kokonaisnousu on 6,9 kg, mikä hirvittää kyllä hiukan itseänikin. Terkkari varovaisesti kysyi, miten olen liikkunut. No, en ollenkaan koiran lenkityksiä lukuunottamatta. Ajattelin, että aktiivinen seisomatyö riittäisi, mutta noh, ei riitä.

Samalla käynnillä otin influenssarokotteen, Lysti sai rokotteen työn puolesta. Sain taivuteltua myös perheeni ottamaan rokotteen, mutta sen toteutuminen on vielä työn alla. Vai hetkinen, äitini ehkä kävi jo ottamassa sen. Eniten liikutti pikkuveljeni, joka oli hyvin rokotevastainen (hänellä on kauhukuvat lintuinfluenssarokotteen narkolepsia-tapauksista), mutta taipui lopulta ottamaan rokotteen. ”En tod ota sitä sitte itteni takia” oli kommentti, hän ottaa sen Lyllerön takia<3. Verenpaineeni oli samaa vanhaa tasaista matalaa, mutta hemoglobiini oli laskenut entisestään. Nyt ollaan rautatablettikuurilla. Olen vain niin kamalan laiska muistamaan naukkailla niitä. Alhainen hemppa selittäisi kuitenkin ajoittaiset huimauskohtaukset, tänään ensimmäistä kertaa pimeni silmissä hetkeksi.

Yksi marraskuun ehdottomasti kohokohdista oli perjantai 11.11. Silloin tunsimme Lyllerön ensimmäiset potkut<3 Makoilin sängyssä ja käteen tuntui ihan selvästi jotain, mitä en aiemmin ollut tuntenut. Pyysin Lystiä kokeilemaan ja heti kun Lysti laittoi käden vatsalle, antoi Lyllerö mojovan potkun. Potkujen tunteminen on jotain niin veikeää, ei sitä voi oikein sanoin kuvata. Vauvasta tulee päivä päivältä todellisempi. Hiljaisemmat päivät on tuonut myös huolta. Silloin yritän muistaa etuseinäistukan ja sen, että Lylliksellä on tilaa pyöriä ja hyöriä. Kyllä ne silti huolettaa! Nyt on ollut pari hiljaisempaa päivää, mutta paikallistin Lyllerön majailevan tuolla virtsarakon seutuvilla. Potkut tuntuvat tällä hetkellä hyvin hyvin alhaalla. Parhaiten potkut tuntuvat oikealla, vasemmalla hieman vaimeammin.

Viime keskiviikkona jouduin jäämään ensimmäistä kertaa kotiin raskauden takia. Olin herännyt aamulla 5.30 vatsakipuun enkä saanut enää unta. Soitin aamulla neuvolaan, josta kehotettiin lepäilemään ja seuraamaan tilannetta. Sain jälleen lähetteen virtsanäytteeseen pissatulehdusta varten. Hyvä neuvo, mutta milläs lepäilet, kun luennolle piti mennä. Menkkamainen kipu ei helpottanut edes luennon aikana, se oikeastaan vain paheni. Vielä siinä vaiheessa arvoin, menenkö töihin vai en. Onneksi Lysti takoi järkeä päähäni ja lopulta soitin töihin. Pomoni on muuten ollut aivan ihana nyt raskauden suhteen ja hän oli hyvin ymmärtäväinen, kun sanoin, etten pysty tulemaan. Loppu hyvin kaikki hyvin pomon suhteen. Kotona soitin vielä Jorvin synnärille, josta neuvottiin ottamaan Panadolia ja lepäämään. Jos kipu ei helpottaisi, tulisi minun soittaa Naistenklinikalle.

Kipu lähti vähäksi aikaa pois, mutta palasi jälleen. Soitin Naistenklinikalle, josta kätilö sanoi, ettei syytä huoleen ja veikkasi kipua kasvukivuiksi. Lienenkö kuulostanut hätääntyneeltä, kun loppuun hän vielä vakuutteli, että aina saa soittaa, jos siltä tuntuu. Jorvissa ja Naistenklinikalla olen saanut puhelimitse niin ihanaa kohtelua, ei ollenkaan vähättelevää tai muuta. Neuvolan puhelinlinjaan olen hieman tyytymätön, siellä tuntuu olevan niin liukuhihnalla. Kipu loppui iltaan mennessä, lepo siis auttoi ja onneksi en mennyt töihin!

Semmoisia kohokohtia marraskuussa. Muuten raskauden suhteen on aika, tavallista? Sulatejuustohimo loppui, sen tilalle tuli keitetty peruna. Tällä hetkellä ei onneksi himota oikeastaan mikään. Kamalasti ei ole mitään oireita, paitsi ai niin! Sormuksen olen joutunut siirtämään kaulaan pari viikkoa sitten, koska sormet on niin kamalan turvoksissa. Vatsa on jo aika huikea pallo. Talvitakki menee vielä kiinni, saa nähdä kuinka kauan.

❤ Lempi, tänään rv 23+6