Hormonihirviö (19+4)

Koulussa alkoi tällä viikolla uudet tuulet, kun tavalliset luennot vaihtuivat opetusharjoitteluun ihan oikeassa koulussa. Päivät ovat olleet pitkiä ja aikaisia, minä  erittäin väsynyt. Samaan syssyyn hormonihirviö Lempo* on astunut kuvioihin. Lempo on kyllä mitä ikävin tyyppi. Väsyneenä suoltaa kaiken maailman pahuuksia erityisesti ja ainoastaan Lystille. Lysti-raukka. Kun Lempo tulee kylään, silloin pienetkin asiat itkettää ja kaikki tuntuu pahalta. Meiltä on yksi ultrakuva kateissa ja voi elämä, minkä hysteerisen itkukohtauksen sain eräs kouluaamu 15 min ennen bussin lähtöä. Näitä itkemisiä tulee mistä ja milloin vain, voisi tulla edes joku ennakkovaroitus.

Toisaalta tätä on odotettukin. Ennen raskautta kuvittelimme, että olisin alusta alkaen pahimman luokan hirviö. Kaikkien yllätykseksi olen ollut koko raskauden hirvittävän seesteinen, tyyntä myrskyn edellä?  Nyt raskaus on alkanut todenteolla muuttaa ulkonäköä, mikä omalta osaltaan vaikeuttaa eloa ja oloa. Vatsa alkaa olla jo sen kokoinen, että nukkuminen, etenkin asennonvaihtaminen, on hankalaa. Se taas vaikeuttaa öitä ja huonostinukkunut Lempi on iltaisin Lempo. On vaikea ottaa vastaan halauksia ja pusuja, kun kiukuttaa ja vatsa tuntuu olevan koko ajan enemmän tai vähemmän tiellä. Kenkien laitto ja valjaiden laitto koiralle on hankalaa jo nyt eikä olla edes vielä puolivälissä! No, onneksi totuttelen tähän jo nyt, ei tule yllätyksenä myöhemmin. Se mahan koko siis.

Muuttuva ulkonäkö ja sen myötä raskauden konkreettiseksi tuleminen vaatii yllättävän paljon totuttelua. Olen toistaiseksi ehkä vähän hukassa itseni kanssa, koska en ole vielä julkisesti raskaana eli samalla myös piilottelen kasvavaa vatsaani. Julkisesti siinä mielessä, että kukaan kaverini yliopistolla ei tiedä tästä. Odotamme rakenneultraa, ja jos siellä on kaikki hyvin, niin sitten kerron lopuillekin. Tämä ihan vain siksi, etten jaksa yliopistolla selitellä, jos kaikki meneekin ihan pieleen. Yliopistokaverit on nimittäin hieman eri elämänvaiheessa, joten jo pelkässä raskausuutisessa on sulattelemista.

Kerroimme viime viikolla kuitenkin mummoillemme uutiset, ja Lysti kertoi myös enolleen ja serkulleen, kun oli sukuloimassa. Mummoni oli katsonut iltapalapöydässä, että onpa Lempi lihonnut, mutta ei viitsinyt sanoa mitään:D Yllätys olikin suuri, kun lihomiselle olikin oikea syy. ”Mie saan kohta infarktin”, totesi mummo ja oli aika järkyttynyt, tai hämmästynyt, kuten korjasi myöhemmin. Mutta on se niin innoissaan, höpöttää äidilleni samat jutut moneen kertaan. Mummo on aivan varma, että meille tulee tyttö. Katseli jo lankavarastoja, että minkä värisiä sukkia ja tumppuja hän alkaa kutomaan. Lystin mummot ovat vähän vanhempaa sukupolvea, molemmat jo melkein 90-vuotiaita. Siitä huolimatta molemmat ottivat uutisen hyvin, vaikkei nyt aivan riehaantuneetkaan:D

Rakenneultraan on vielä 9 yötä, jännittää! Viime aikoina mammaryhmissä on tullut rakenneultran ympärillä huonoja uutisia, mikä sekin on saanut muutamat paniikit ja itkut aikaiseksi. Eipä siinä auta muu kuin järkeillä, toivoa parasta ja pelätä pahinta. Ja lopettaa keskustelupalstojen lukeminen. Mitäpä raskausoirekuvastoon kuulluu tällä hetkellä? Itkujen ja raivareiden lisäksi. Uutena mielitekona on kirsikkatomaatit ja levitettävä sulatejuusto. Niitä leivänpäällysteenä, ai että! Naama on alkanut puskea finnejä ja vatsa kasvaa. Siinäpä se. Liikkeitä en vielä tunne, ja alan olla jo vähän kärsimätön:D Jotain kuplintaa aina silloin tällöin, ja eilen bussissa tuntui muutaman kerran suhtselkeä tumps alavatsassa, mutta tällä vatsalla ne voi hyvinkin olla vain ilmavaivoja. Niin, ummetus on taas palannut ja pahempana kuin aiemmin. Joten ota niistä ”liike”tuntemuksista sitten selvää.

Hormonihirviö kiittää ja kuittaa:D

❤ Lempi

*Lempo on suomalaisen muinaisuskontojen jumala, joka on verrattavissa kristinuskon paholaiseen. Lempo on osuvasti useimmiten naispuolinen.

Neuvolalääkäri (18+1)

Eilen kipaistiin jälleen neuvolassa, tällä kertaa lääkärillä. Oltiin ihan överiaikaisin paikalla, kun meillä oli hoitajan kanssa tullut väärinymmärrys ajasta. Oltiin paikalla 8.20, aika oli oikeasti vasta klo 9.00. Luultiin, että se olisi ollut 8.40. No eipä siinä, aika meni ihan yllättävän nopeasti siinä odotellessa ja itse vastaanotto kesti ehkä 15min. Aikaa oli alunperin varattu tunti:D Käynnin jälkeen Lysti totesi, tämä oli leppoisin neuvola/lääkärikäynti raskauteen liittyen, enkä voi olla muuta kuin erittäin samaa mieltä. Ehkä tähänkin alkaa jo tottua.

Vähän jännitti taas, miten uusi ihminen meidän perhemuotoon suhtautuu. Olin vähän varuillani, kun näin, että lääkärimme on hieman vanhempaa sukupolvea. Hyi minua ja ennakkoluulojani, koska lääkärimme oli mitä mukavin! Ei selkeästikään oltu hänen ensimmäinen naispariasiakkaansa, hän oli niin luontevasti meidän kanssa. Kyseli, miten päädyimme siihen, että kumpi synnyttää ja juteltiin siitä tovi. Aivan ihana lääkäri kertakaikkisesti. Kyllä saa olla kiitollinen, että meille on sattunut näin mukavaa hoitohenkilökuntaa, toivottavasti hyvä onni jatkuu.

Kerrankin käynti osui hyvään saumaan. Vatsani alkoi viikonloppuna kipuilla, kun tein kaksi tosi pitkää ja raskasta työvuoroa. La-su -välisenä yönä en saanut nukuttua, kipu oli niin kova ja hyvää asentoa oli hankala löytää. Luulen, että vatsa ja Lyllerö tykkäsi kyttyrää noista työvuoroista, selkäkin oli tosi huonona. Saisinpa sen osastosiirron mahdollisimman pian, ei tämä seisomatyö enää hirveän kauaa pidä jaloilla. Eli oli jotain ”valitettavaa”, kun lääkäri kysyi vointia.

Kipujen takia lääkäri teki pikaisen sisätutkimuksen, jossa kaikki oli ok ja laittoi lähetteen labraan. Pääsen taas pissailemaan purkkiin. Vähän oli proteiinit koholla, mutta tämä ei ilmeisesti yksistään tarkoita mitään hälyttävää. Mutta saapahan suljettua tulehdukset pois tai mahdollisesti sitten jotain hoitoa, jos siinä näytteessä jotain on. Seuraava käynti onkin sitten rakenneultra, johon on vielä kaksi ja puoli viikkoa. Tai no lähes kolme, mutta kaksi ja puoli kuulostaa paljon vähemmältä.

Meillä on perheen kesken pieni sukupuoliveikkaus menossa. Lysti, vanhempani ja siskoni veikkaavat tyttöä, minä ja veljeni poikaa. Tällä viikolla ensimmäistä kertaa ikinä tuli rehellinen poikaolo. Aikaisemmin olen poikaoloillut sen tähden, että tottuisin ajatukseen pojasta, mutta nyt on jo ihan oikea poikaolo. En osaa eritellä, mistä ja miten se tuli, mutta se on hyvin vahva tunne. Hassua:)

Ollaan tehty jo jotakin hankintoja ja vatsa kasvaa tällä hetkellä silmissä. Viime viikon lopulla havahduin siihen, että nyt tässä ollaan ihan mahakas ihminen. Painokin on  alkanut nousta, mikä on vähän järkytys. Kaiken kaikkiaan painoa on tullut n. 3kg, josta 1,4kg tuli viimeisen kolmen viikon aikana, jaiks:D Olo on ilman noita vatsa- ja selkäkipuiluita hyvä. Enää ei ole pahaa oloa (paitsi satunnaisesti silloin jos syöminen venyy) ja henkinen vireystila on hyvä. Tämä saisi jatkua vielä joulukuuhun asti, jolloin opetusharjoittelukin on onnellisesti ohi.

Palataan seuraavaksi todennäköisesti hankintapostauksen kanssa:)

❤ Lempi

Vaunupohdintoja (18+0)

Alunperin ajattelin, että vaunuja voisi katsella rakenneultran jälkeen. Ollaan kuitenkin viime aikoina enemmän tai vähemmän pohdittu Lyllerölle vaunuja. Aluksi ahdistuin, että on aivan liian aikaista katsella vaunuja, mutta nyt olen jo aika innoissani. Lähdin tekemään taustatyötä nettiin ja ahdistuin siitäkin, että valinnanvaraa on niin paljon. Miten niitä vaunun renkaitakin voi olla niin erilaisia?! Heittoaisaa vai tavallista aisaa, pehmeää vai kovaa koppaa, maalla vai kaupungilla jnejne. Voi hyvät hyssykät. Aloin lopulta rustata ylös, mitä mielestäni vaunumme kaipasivat.

Lempin (ja vähän Lystinkin) vaunukriteerit:

• Kääntyvät etupyörät, jotka saa lukittua 
  Haaveissa on, että uskaltaisin vaunujen kanssa kaupungille. Niissä olosuhteissa kääntyvät renkaat tekevät vaunuista ketterämmät.
• Tarpeeksi isot eturenkaat tai tarvittaessa vaihdettavat talvirenkaat
  Todellisuudessa vaunuja tulee eniten käytettyä ulkoilumaastossa, koska koiramme lenkittää meitä ahkerasti. Meillä päin aurataan hyvin, eikä rehellisyyden nimissä lunta tule tänne kovinkaan paljoa. Siksi uskallan haluta kääntyvät eturenkaat, kunhan ne ovat tarpeeksi isot tai vaihdettavissa, jos tulee vuosisadan lumimyräkkä. Lyllerö syntyy maaliskuun lopussa, joten kevätkin on aivan korvilla silloin.
• Kapeat, mutta tukevat. Ovat mahdollisimman pienet kasassa.
  Liikun paljon julkisilla, koska en uskalla ajaa autoa. Tai en uskalla, koska en osaa, vaikka kortti onkin. Täällä liikkuu myös paljon muita vaunuilijoita bussilla, joten olisi mielekästä, että vaunut mahtuvat helposti bussiin toisten vaunujen kanssa. Auton takakontista puolet on pyhitetty Dobby-koiramme kuljetusveräjälle, joten vaunuille jää tilaa toinen puolikas. Tämänkin takia olisi suotavaa, että vaunut menevät pieneen tilaan. Asumme kerrostalon ylimmässä kerroksessa ilman hissiä, eikä vaunut mahdu koottuna mielekkäästi eteiseemme. Arvostamme pienuutta tässäkin suhteessa.
• Nätti ulkonäkö, ei liian muovinen
  Vähän vierastan näitä muoviselta näyttäviä runkoja. Haluan myös, että vaunun koppa on silmäämiellyttävä, eivätkä vaunut näytä liian raskailta.
• Runkoon on saatava turvakaukaloadapteri
  Tämä on minusta näppärä ominaisuus, kun menee kaupoille autolla. Ei tarvitse raahata koko koppaa mukana.

Ei kauhean pitkä lista, mutta kuitenkin jotain. Onneksi vaunusavottaa puolestamme oli setvinyt Lystin sisko (vaikka ensin harmittikin, ettei itse päässyt tutkimaan ja miettimään. Tai niin kuvittelin, kyllä edelleen pääsee miettimään ja tutkimaan). Hän ehdotti, että meille sopiva runko olisi Emmaljungan Super Nitro. Super Nitroa myydään vaan ratasistuimen kanssa, niin koppa olisi jonkin muun mallinen. Kävimme viikonloppuna Lystin kanssa parissa lastentarvikeliikkeessä katsastamassa vaihtoehtoja, myös näitä Nitroja.

Ensimmäiseksi suuntasimme Vantaalle Lastenturvaan. Britaxin Smilet olivat yksi vaihtoehto, mutta ne tuntuivat kovin kiikkeriltä sivusuunnassa. Se johtui siitä, että eturenkaat olivat kapeammin kuin takarenkaat. Piste Nitrolle, jossa etu- ja takarenkaat ovat samanlevyisesti. Lysti ehdotti, että ratasosan päälle ostettaisiin erillinen kantokoppa, joka muodostaisi vaunuajan menopelin. Vierastin ajatusta, koska haluan erillisen vaunukopan, johon sisälle voisi mahdollisesti laittaa pehmeän kantokopan. Tämä siksi, ettei vaunuja tosiaan saa sisälle, enkä jaksa kantaa koko koppaa ja vauvaa ylös asti. En nähnyt myöskään järkeväksi kuluttaa ratasistuinta vain kopan työntelytarkoituksesssa, kun käyttöä ratasosalle tulisi vasta 6 kk iässä (saa korjata, jos olen ymmärtänyt väärin!). Tässä myymälässä henkilökunta oli erittäin palvelualtista, mikä on minulle tärkeää.

Jatkoimme yhä kiertelyä Vantaalla. Lastentarvikkeessa pääsimme testaamaan Emmaljungia. Kävipä siellä kiusallinen tapahtuma, kun joku asiakas tuli MEILTÄ kysymään, että mistä hän löytäisi untuvapusseja. Vastaukseni oli erittäin hölmistynyt ”Mistä me tietäisimme”, jonka jälkeen nainen nolostuneena mutisi ”ai ettekö olekaan myyjiä”. Meillä molemmilla oli ulkovaatteet päällä, miten olisimme myyjiä?! No, olimme paikan ainoa ei-heteropari, joten toisen meistä oli oltava myyjä. Sellaista:D

Olin lukenut, että Nitrot olisivat hirveän painavat, mutta ei ne siltä tuntuneet. Runko oli niin sievä kuin vaunujen runko voi olla ja mikä tärkeintä, se ei ole muovisen näköinen. Ainut miinus on kankainen tavaratila, mutta onneksi teemme ostokset aina autolla, joten en kuljettaisi siellä esimerkiksi viikon ostoksia. Katselimme muitakin vaunuja, lähinnä Emmaljungilta, muut näyttivät liian muovisilta tai heppoisilta meidän makuun. SuperVikingit hylkäsimme, koska emme halua nyt maksaa sisarusratas -ominaisuudesta. Jos ja kun sisarus tulee, mietitään vaunuja sitten uudelleen. Täällä meitä ei tultu palvelemaan ollenkaan, iso miinus.

Viimeisessä myymälässä saimme aivan ihanaa palvelua, Sellon Vauvatalo Johannassa. Emmaljunga ei valmista enää pehmeitä kantokoppia, joten täytyisi ostaa toisen merkkinen tai käytetty Emmaljunga, jos siihen päätyisimme. Ystävällinen myyjä näytti, miten Nitrot saa kasaan. Aika monta vipua ja namiskaa, mutta ne menevät pieneen tilaan. Renkaatkin sai näppärästi irroitettua, jolloin koko pieneni entisestään. Kasaus onnistui vain nostamalla, näppärää. Nitroissa saa ratasistuimen käännettyä molempiin suuntiin, mikä on hyvä.

Eli tällä hetkellä vaunukombomme olisi seuraavanlainen:
Emmaljungan Super Nitro -runko Super Viking -kopalla

Ajattelimme alkuun ostaa pelkän rungon ja kopan, ratasistuinta voi katsoa myöhemmin erikseen. Se ei tällä hetkellä mahtuisi meille säilytykseen, eikä sille tulisi käyttöä kuin vasta myöhemmin. Lysti laittoi jo tarjouskyselyitä myymälöihin, ja löysin vähän käytetyn, oikean värisen kopan nettikirppikseltä hyvään hintaan! Uutena yhdistelmävaununa Emmaljungat maksaisivat yli tonnin, mutta käytettynä ei löydy oikein tämän vuoden tai edes viime vuoden mallia ja jos löytyy, niin ei kivoissa väreissä. Puhuimme, että kyllä ensimmäiset vaunut voi olla uudet, varsinkin jos samaa runkoa käyttää vielä pitkään. Jännittävää! Jos ostamme vaunut jo nyt, en kyllä tiedä mihin niitäkään saa mahtumaan.. Ehkä saunaan.

❤ Lempi

Iloiset uutiset perheille (16+3)

Siitä on nyt pari viikkoa, kun kerroimme perheillemme Lylleröstä. Silloin elettiin viikkoja 14+. Voi että, minkä tunteikkaan loppuhuipennuksen se viikko saikaan. Palaan siihen hieman myöhemmin, aloitetaan sen viikon alusta.

Lysti kertoi vanhemmillensa heti alkuviikosta, ja vastaanotto uutisesta oli oikein lämmin. Meitä oli jännittänyt, kuinka he reagoisivat uutiseen, mutta jännitys oli ollut aivan turhaa. Niin kuin se yleensä onkin, mutta aina pitää jotenkin jännittää. Seuraavana päivänä Lysti kertoi siskolleen, joka oli uutisesta aivan innoissaan. Hänellä on ennestään kaksi lasta, jotka saavat nyt Lylleröstä ensimmäisen serkun:)

Sitten pitikin odottaa monta päivää, että koittaisi sunnuntai, jolloin kerroimme minun perheelleni. Juhlistimme sunnuntaina äitini syntymäpäiviä, ja olimme suunnittelleet jo ajat sitten, että annamme äidilleni lahjaksi viinipullon, jonka etiketin tilalle laitanme Lyllerön ultrakuvan.

Siinä sitten syötiin, ja minä ja Lysti kihersimme, että milloin avataan lahjat. Lahjojenjako koitti, ja annoin pullon äidilleni taktisesti nurinpäin, ettei etiketti näkynyt heti. Ilahtunut ”ooi ihanaa” muuttui nopeasti hämmästyneen epäuskoiseksi ilmeeksi, kun äitini käänsi pullon oikein päin. Ensimmäisten sanojen sisältö oli jotakuinkin: ”onko tää vitsi?” Tässä vaiheessa minä jo kyynelehdin: ”susta tulee maaliskuussa mummi”. Samalla siskoni istui sohvan kulmassa hipihiljaa. Koitti ilmeisesti prosessoida, että mitä ihmettä tapahtuu:D

Veikkasin, että itkuksihan tämä kertominen menee, ja niinhän se menikin. Minä, siskoni ja äiti vollotimme kaikki:D Pikkuveljeni kommentti oli kutakuinkin: ”Kumman mahassa se on”. Uutiset otettiin siis myös erittäin hyvin vastaan, ja kertominen meni juuri niin kuin olimme suunnitelleet. Äitini hoki illan aikana lukemattomia kertoja ”voi vitsi”. Teki hyvää, kun vihdoin pääsi julkistamaan tämän uutisen niille kaikista läheisimmille.

Kertominen on lähtenyt vähän lumipalloefektinä pyörimään, mutta edelleen koen, että tämä on vielä pieni salaisuus. Olen niin taikauskoinen, että vieläkin ajattelen, että tapahtuu jotain pahaa, mitä enemmän tätä uutista levittää. Vaikka se on kyllä ihan höpsöä, ihan kuin sillä kertomisella olisi mitään väliä suuntaan tai toiseen. Kamelinselkä katkesi eilen, kun jostain syystä päätin kertoa töissä esimiehelleni raskaudestani. Olin ajatellut kertoa vasta rakenneultran jälkeen, mutta jotenkin ne sanat eilen vain ryöpsähtivät suustani. Piti ehkä selitellä sitä, miksi pyydän isompia housuja. Että en minä ole lihonnut, minulla on ihan oikea syy niin isoille housuille!

Esimieheni siihen kommentoi, että aika aikaisin olen liikkeessä, ettei vielä olisi tarvinnut kertoa. No ei olisi ei, mutta en tiedä, kuinka kauan pystyn meidän osastolla tekemään töitä. Selkä kipeytyy yhä enenevissä määrin vuorojen jälkeen, ja välillä 8h seisten on aika tuskaa. Siihen vielä kaikki laatikoiden nostelut, kyykkimiset ja kurottelut – voin kertoa, ettei tee kamalan hyvää. Nyt kuitenkin kertomisen ansiosta sain tietää, että osaston vaihto väliaikaisesti onnistuu jossain vaiheessa, ja pääsen kassalle, jossa on mahdollisuus istumiseen. Jipii! Toisaalta ahdistaa myös osaston vaihto, koska tykkään työkavereistani ja työstäni. Kroppani ei vain pidä siitä fyysisestä työstä.

Tällä hetkellä ahdistus on aika kova sana, valitettavasti. Ja kaikki alkoi tuosta töissä kertomisesta! Ehkä se on vain nämä hormonit? Sydänäänet kuuluvat dopplerilla hyvin, ja kaikki on tähän asti sujunut niin hyvin mahdollista. Olo on hyvä, välillä huippaa ja etoo, mutta muuten ei ole mitään ongelmaa. Sisäinen kelloni herättää joka päivä seitsemän jälkeen, ja herään onneksi enää vain kerran yössä vessaan. Koko ajan on kamala jano, ja juonkin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni sen vaaditut 2 litraa. Silti jotenkin kamalasti stressaa. Ehkä se tästä, kun ei se stressaaminenkaan hyvää tee.

❤ Lempi