Kiitos 2016

Vuoden viimeisen päivän ajatukset kulkevat joka vuosi kutakuinkin samaa rataa: mitä tuli tehtyä, mitä kaikkea tapahtui, millainen oli mennyt vuosi? Vuosi 2016 oli henkilökohtaisesti hyvä, enkä malta odottaa, mitä 2017 tuo tullessaan. Viime vuonna näihin aikoihin haaveilin salaa mielessäni, josko ensi vuonna olisin raskaana. Pitää olla varovainen, mitä toivoo. Toiveet voivat hyvinkin toteutua<3

Tammikuussa koimme lapsenhankinnan tiimoilta pienen kriisin, mikä toisaalta osoittautui hyväksi ja parisuhdettamme kasvattavaksi asiaksi. Tulipahan puhdistettua ilmaa oikein huolella. Opettelimme myös elämää meidän pienen koiranpennun kanssa.

Helmikuussa Lysti yllätti ja alkoi osoittaa vauvakuumeen oireita. Aloimme varovaisesti miettiä, josko varaisimme ajan ensikäynnille. Alunperin oli puhetta, että alkaisimme yrittämään vasta lokakuussa.

Maalikuussa kuitenkin soitin yhden elämäni jännittävimmistä puheluista: varasin ensikäynnin. Me alkaisimme yrittää lasta jo nyt.

Huhtikuu oli ihana kuukausi, kun kuun alussa Lysti kosi (<3), keskivaiheilla vietin syntymäpäiviäni ja kuun lopulla koitti ensikäynti ja ensimmäiset tutkimukset. Nyt se alkaisi!

Toukokuu meni klinikalla kaikkien tutkimusten ja psykologikäyntien hoitoon. Me ihan oikeasti olimme alkamassa yrittää!

Kesäkuun alussa oli ensimmäinen inseminaatiomme, joka päättyi nega-testiin. Olimme jo varautuneet siihen, ettei seuraavassa kuussa ehditä yrittää, joten vauva-asiat jäivät lomalle.

Vaan heinäkuu, minkä teit! Me saimmekin odottamattoman ovisplussan jo arkena. Odotin, että plussa tulisi lauantaina, mutta niin vaan tikku hymyili leveämmin kuin aiemmin. Pride-viikon perjantaina kävimme toisessa inseminaatiossa. Huoleton yllätysinssi toi meille pienen plussan, jota Lylleröksi kutsumme<3.

Elokuu oli pahoinvointiaikaa. Varhaisultrassa pieni papusiini paikantui oikeaan paikkaan ja pieni sydän sykki voimakkaasti. Raskaus alkoi konkretisoituimaan ensimmäisen neuvolakäynnin myötä ja raskausoireita oli melko paljon.

Syyskuussa kerroimme raskaudesta perheillemme ja niskaturvotusultrassa oli kaikki hyvin<3 Niin hullua, että ensimmäinen kolmannes päättyi syyskuussa ja siirryin toiselle kolmannekselle. Syyskuussa alkoi koulu ja elämä oli muutenkin melko haipakkaa. Pieni vatsakin alkoi erottua ilokilojeni alta.

Lokakuu oli kiireinen kuukausi. Olisin halunnut käydä ultrassa ennen rakenneultraa, koska pieni huoli nosti päätään. Sinnittelimme kuitenkin lokakuun yli ilman ultrauksia. Lomailimme mummollassani ja kerroimme ilouutiset siellä. Selkä alkoi kipuilla, mutta muuten voin raskauden suhteen erinomaisesti. Vatsa jatkoi iloisesti kasvuaan.

Marraskuun rakenneultrassa meille selvisi, että odotamme tervettä tyttöä<3 Kaikki oli niin hyvin kuin tässä vaiheessa voi olla. Olin ja olen edelleen ihan äärettömän kiitollinen, että olen säästynyt pahimmilta raskausvaivoilta. Elämä on ollut niin haipakkaa opetusharjoittelun kanssa, että vaikea raskaus olisi sotkenut kuviot pahemman kerran. Aloimme tulla julkisesti raskauskaapista ulos. Marraskuun lopulla rekisteröimme parisuhteemme ja sanoimme ensimmäisen kerran tahdon<3. Toisen kerran tahdomme häissämme muutaman vuoden sisään. Vatsan kasvu on ottanut valtavan spurtin.

Joulukuu on niin ikään ollut yhtä kiirettä ja kuin varkain on alkanut viimeinen kolmannes.   Ensimmäiset raskausarvet on alkanut piirtymään ja vatsani on tällä hetkellä, no, iso:D Tänään eletään viikkoa 28+4 ja laskettuun aikaan on jäljellä 80 päivää, 11 viikkoa, alle kolme kuukautta. Pikkuhiljaa kotimme on alkanut täyttyä hankinnoista (postaus on edelleen tulossa:D), Kelan hakemukset on tehty, töihin ilmoitettu, äitiysloma alkaa 1,5kkn päästä ja adoptioasioita selvitellään. Kotikunnassamme sitä ei hoidakaan Pelastakaa lapset, kuten olin kuvitellut.

Mikä vuosi! Ensi vuosi tulee olemaan vielä hurjempi, kun maaliskuu koittaa ja meillä alkaa ihan uusi aika elämässämme. Niin jännittävää, vähän pelottavaakin, mutta samalla niin odotettua.

Ihanaa uutta vuotta kaikille!

 

 

Liikehälytys

Viime viikolla Lyllerö piti kovin hiljaista elämää vatsassa. Olin jo useana päivänä tuntenut vaimeita liikkeitä harvakseltaan, kunnes torstaina liikkeitä ei tuntunut juuri ollenkaan.  Aamulla ainoastaan muutama hajanainen pieni potku. Ihana Lysti soitti aamulla Naistenklinikalle, josta sanottiin, että lepoa ja liikelaskentaa. Minulla oli viimeinen harjoittelupäivä ja kamala aamu muutenkin, niin siinä hormoniraivon puuskassa tussahdin Lystille, että minähän en minnekään poleille soita. Onneksi on toinen, joka oli vähemmän stresseissä!

Pääsin harkasta kotiin ja mehun ja suklaan turvin tunnustelin liikkeitä. Tunnissa ei tuntunut mitään, mutta olin niin luovuttanut koko terveydenhoitosysteemiin, etten jaksanut välittää (hormonit?). Illallakaan ei tuntunut liikkeitä, mutta edelleenkään en jaksanut siitä välittää, kun vastaus on aina sama ”lepoa ja liikelaskentaa”. Onneksi Lysti soitti uudestaan Naikkarille ja tällä kertaa meidät otettaisiin tarkistettavaksi. Tämä sai aikaan minussa sen, että itkin sängyssä, ettei kukaan välitä. Huoh, väsymys, stressi ja hormonit on kyllä petollinen kombo.

Niinpä torstaina lähdimme illalla puoli kymmenen Naistenklinikalle käyrille. Päivystyksessä oli hyvin hiljaista. Osastosihteeri oli kyllä varsin kummallinen tapaus, melko töykeä ja en ihan saanut kiinni hänen ajatuksistaan. Päivitin yhteyshenkilötietojani ja en ollut varma, halusiko hän isäni puhelinnumeron vai puolisoni tiedot, joten ilmoitin puolisoni nimen. Tähän naisen nimeen hän alkoi sitten yskimään, että ai jaahas. Oli ilmeisesti yllätys, että puoliso voi olla nainen? Tai sitten hän odotti puhelinnumeroa? Mene ja tiedä.

Kätilöt olivat kyllä ihan äärettömän mukavia. Lyllistä kävi anturoimassa kolme eri kätilöä, koska pieni jekku-petteri ei pysynyt paikoillaan. Liikkeetkin alkoivat tuntua siinä sängyllä maatessa, Lyllerö monotteli typerää sydänäänianturia. Kehdattiinkin häiritä toista. Yksi kätilöistä oli erityisesti Lylliksen mieleen tai hänen inhokkinsa, koska pelkkä kätilön ääni sai Lyllerön potkimaan hurjasti:D Reilu tunnin makasin käyrillä ja sain käteeni myös liiketunnistusnapin. Lylliksen eläväisyyden takia kunnon käyrää ei saatu aikaiseksi, joten tunnin makoilun jälkeen meidät kuljetettiin tohtorin tarkastettavaksi.

Siellä se pieni oli ihan kippurassa. Pää alas päin ja jalat ihan pään vieressä, linkkuveitsiasennossa. Liikkeiden vähyyden syyksi paljastui tämä jooga-asento ja se perhanan etuseinäistukka. Tämä ei lopulta ollut niin ”turha” käynti. Mielenrauhan kannalta oli ihan ehdottoman hyvä, että kävimme. Sen lisäksi ultrassa selvisi, että istukkani on melkein kohdunsuulla. Lääkäri kysyi, onko minua ultrattu tämän takia rakenneultrassa alakautta. Ei rakenneultrassa ollut mitään puhetta tästä. Niinpä lääkäri ultrasi alakautta: istukka on lähes kohdunsuulla, vain pari millin päässä siitä.

Onneksi tämä selvisi nyt, koska ei oikeastaan ole enää ultria, joissa tämä olisi tullut ilmi. Pahimmassa tapauksessa tämä olisi huomattu vasta synnytyksessä, kun kummasteltaisiin, miksi bebe ei tule ulos. Saimme ajan kontrolliultraan kuun viimeiselle viikolle. Hyvin suurella todennäköisyydellä istukan paikka vaihtuu kohdun kasvaessa, mutta toisaalta se voi jäädä siihenkin. Toivottavasti se siitä siirtyisi. Vaikka en synnytykseen mitään tarkkoja käsikirjoituksia ole tehnyt, niin haluaisin ensisijaisesti synnyttää alakautta.

Ensimmäiseksi Naikkarin päivystyskäynniksi tämä oli positiivinen kokemus. Huone oli ihan täynnä, yksi oli tullut synnyttämään ja toinen ilmeisesti käyrillä. Siitä huolimatta tunnelma oli jopa harras, ehkä se on tämä joulunaika. Me olimme Lystin kanssa ihan väsyneitä, ja torkuimme kumpikin. Olin sillä hetkellä niin onnellinen siitä, etten odota yksin. Minulle on ollut melko raskasta olla vastuussa liikkeiden tuntemisesta ja sen huolehtimisesta, tuleeko niitä tarpeeksi vai ei. Oli helpottavaa, että joku muu teki päätöksen puolestani, että nyt lähdetään. Kiitos Lysti<3

Onneksi hälytys oli tällä kertaa väärä, ja toivottavasti ei tarvitse vähään aikaan lähteä päivystykseen. Liikkeet tuntuvat edelleen vaimeasti, kai tämä pieni vain joogailee itsensä sellaisiin asentoihin.

❤ Lempi

Rv 26+0 – alle 100 päivää laskettuun aikaan!

Mitä täällä tapahtuu! Viikot vain vierii, laskettuun aikaan on enää 98 päivää. Herranen aika, alle sata päivää!! Harjoittelu loppuu tällä viikolla, o n n e k s i. Se on ollut mahdottoman antoisaa, mutta samalla myös hyvin kuluttavaa ja aikaa vievää. Ehkä sen on voinut päätellä tästä hurjasta postaustahdista? Joululoman aion pyhittää vauva-asioille: tehtävä- ja hankintalistat polttelevat jo mielessä. Yksi raskaana oleva kaverini tosin totesi, että onneksi on muuta ajateltavaa, muuten sekoaisi näihin vauvajuttuihin. Ja tottahan se, olisi liikaa aikaa murehtia, jos ei olisi koko ajan menossa.

Eilen oli sokerirasitus, hyi yäk. Kamalin osuus oli ehdottomasti sen litkun juominen. Se ei ollut millään tasolla hyvää, vaikka olikin kylmää ja makeaa. Kysyin siinä litkua hörppiessäni, että tuleeko ihmisille siitä yleensä huono olo. Hoitaja vastasi, että hyvin harvoin. Se oli huojentava vastaus. Litkun tökkiminen alkoi ikävällä tavalla muistuttaa nuoruusvuosien bileiltoja, kun liian makeita litkuja ei saanut enää alas. Toisaalta tämä mielleyhtymä huvitti sen verran, että sen avulla selvisin litkun alassaamisesta. Ja sitä juomaa oli huomattavasti vähemmän kuin laktoosirasituksessa! Vain 3dl. Olin kuvitellut, että joudun istumaan käytävällä odotustilassa sen pari tuntia, mutta väärässä olin. Pienestä varastohuoneesta oli tehty viihtyisä lepohuone, jossa oli pehmeitä tuoleja ja sänky. Sekä totta kai oksennuspusseja:D Oli ihana olla siellä hiljaisuudessa ja oikeastaan unohdin, että olen terkkarissa.

Ensimmäisen tunnin olin melko pöhnäinen, sokerijuoma saikin minut pahoinvoinnin sijaan uneliaaksi. Onneksi viimeiset harjoittelutuntien tuntisuunnitelmat pitivät minut kiireisenä, rasituksen aikana ei saanut nukahtaa. Kaiken kaikkiaan pari tuntia meni yllättävän nopeasti. Paastosin vain 10,5 h, koska luin HUSlabin ohjeista, että paastoaika on 10-14 h. Halusin aamukiukun ja pahan olon välttämiseksi syödä iltapalan mahdollisimman myöhään. Tulokset tulivat jo samana iltana OmaKantaan: arvot olivat kaikki hyvin alle raja-arvojen, ei siis radia. Eli tervetuloa joulu ja suklaat<3

Paitsi, että ei. Ainakaan kovin ylenpalttisesti, koska paino oli taas noussut. Tällä kertaa tosin vähemmän, +600 g/vko edellisestä neuvolasta. Tänä aamuna kävin siis neuvolassa. Olen äitini kanssa varma, että neuvolan vaa’at ovat joku salaliitto. Ne näyttävät aina enemmän kuin kotivaa’at! Tämäkin vaaka näytti 4kg enemmän kuin kotivaakani, hemmetti. Eipä terkka siitä painosta mitään sanonut, mutisi taas, että on se taas noussut. No on on, minkäs teet. Osa on varmaankin nesteitä, joka on kaikki kertynyt sormiin. Nämä on sellaset nakit tällä hetkellä, että oksat pois. Sain ohjeeksi nyt oikein tarkasti tarkkailla, jos tulee päänsärkyä, näköhäiriöitä tai kovaa kutinaa käsiin tai jalkapohjiin. En aluksi osannut yhdistää sitä raskausmyrkytykseen, koska terkka ei sanonut sitä ääneen. Mutta raskausmyrkytystä varten siis tarkkailen. Yksi oireista on tuollainen mahtava painonnousu kuin minulla nyt on ollut.

Kuunneltiin sydänäänet (sama 150+) ja terkka mittasi sf-mitan, keskikäyrällä mennään edelleen. Kerroin vatsakivuistani ja Lyllerön vähäisistä liikkeistä, mutta en saanut niihin oikein mitään vastausta. Ainoastaan hyväksynnän pohdinnoilleni, että pitäisi varmaan käyttää tukivyötä koko ajan ja Lyllis varmaankin on jossain istukan takana potkimassa. Oikea ranteeni on alkanut temppuilemaan viime viikolla, sitä särkee lähes joka päivä. Tämäkin rannekanavaoireyhtymää muistuttava vaiva on hyvin yleistä raskaudessa. Eli siihenkin pitäisi joku tuki hommata. Kohta olen tukipaketissa koko nainen:D Sen lisäksi pari viikkoa sitten alkoi suonenvedot, joihin olen nyt muutamina öinä herännyt. Ai kamala se tekee kyllä kipeää.

Seuraava neuvola on kuukauden päästä, sitä ennen on perhevalmennuksen ensimmäinen kerta. Sen lisäksi varattiin aika seuraavaa neuvolalääkäriä varten, joka on helmikuussa 5 vkoa ennen laskettua aikaa!! Se on ilmeisesti synnytystapa-arviokerta, eli katsotaan missä asennossa Lyllerö köllöttelee. Tässä on alkanut pikkuhiljaa kirkastua, että tämä pieni pitäisi jossain vaiheessa saada ulos tavalla tai toisella. Ja se jossain vaiheessa on ihan pian.

❤ Lempi

Askeleet adoptioon: parisuhteen rekisteröinti

Meille on ollut alusta asti tärkeää, että Lysti saa adoptoitua Lyllerön mahdollisimman nopeasti. Jos olisimme tieneet paremmin, olisimme rekisteröineet parisuhteemme ennen hoitojen aloitusta. Tämä olisi lyhentänyt adoptioprosessia harkinta-ajan verran. Kaikki te, jotka suunnittelette lasta klinikkahoidoilla, ottakaa tämä huomioon, jos perheensisäinen adoptio koskettaa teitä. Avoliitto ei riitä vielä tässä maailman tilassa todisteeksi siitä, että olen varma, että haluan antaa yhteisen lapsemme puolisolleni adoptoitavaksi. Vaan joudun tätä ”päätöstä” pohtimaan kahdeksan viikon harkinta-ajan verran.

Olimme jo päättäneet kesällä, että rekkauspäivämääräksi valikoituu joko meidän vuosipäivämme tai päivä mahdollisimman lähellä sitä. Vuosipäiväämme juhlimme 26.11., jolloin kävimme ensitreffeillä. Tänä vuonna se oli lauantai, siispä perjantaina 25.11.2016 rekisteröimme parisuhteemme. Ei rekkaus- vaan rakkausperjantai<3. Meillä ei ollut aavistustakaan, mitä rekisteröinnissä tapahtuu. Paikalla oli lisäksemme molempien vanhemmat, minun sisarukset ja Lystin sisko. Emme ajattele olevamme tällä hetkellä naimisissa, koska aiomme pitää isot häät myöhemmin, viimeistään 2020. En vähättele rekisteröinnin merkitystä, mutta tällä hetkellä tämä oli ensisijaisesti muodollisuus paperilla adoption takia. Jos pelkkä äitiyden tunnustus riittäisi, olisimme menneet vain kerran naimisiin. En siis vaihda sukunimeä nyt, pidän sitä naimisiinmenon symbolina. Lyllerölle tulee aluksi sukunimeni, mutta jos ja kun sisäinen adoptio menee läpi, hänelle tulee Lystin sukunimi. Yhteinen sukunimi tulee koko perheelle vasta sitten häiden jälkeen.

Meillä oli maistraatissa päivän viimeinen aika, ja edelliset vihityt poistuivat paikalta samalla, kun saavuimme. Paikkana maistraatti on tosi kolkko, etenkin meidän maistraatin ulkoiset puitteet ovat suoraan sanottuna karmivat. Maistraatin henkilökunnasta joku tuli kysymään haluammeko pidemmän kaavan vai lyhyemmän. Jahas, täällä pitää päättää tällaisia asioita. Halusimme pidemmän kaavan. Olin ajatellut, että meille vain läntätään paperi eteen ja allekirjoitukset siihen. Väärässä olin! Odottelimme vihkitilan aulassa yllättävän kauan, kunnes henkikirjoittaja pyysi meidät vihkitilaan.

Tila ei ollut onneksi niin karu, punaiset penkit kahdessa rivissä, kukkia pöydällä ja yllättävän harras tunnelma. Perheillemme tuttuun tapaan ei aloitus onnistunut ilman hämmennystä:D Ensimmäiseksi perheemme miettivät, pitääkö seistä vai istua. Lysti parahti nauraen, että istukaa nyt! Siinä me kaksi sitten seistiin, käsi kädessä ja kuuntelimme, kun henkikirjoittaja puhui kauniisti rekisteröinnin merkityksestä meille ja yhteiskunnalle. Toinen yllätys oli, kun pääsimme sanomaan tahdon. Olin kuvitellut, että homoparit eivät saa sanoa niin, mutta se taitaa koskea vain kirkollista toimitusta. Tämä oli rekisteröinnin paras osuus ja olin onnellinen, että valitsimme pidemmän kaavan. Tähän lausumaan kiteytyy niin paljon rakkautta ja symboliikkaa, ja olen iloinen, että saimme sen osaksi tätä muodollisuutta. Kysymys yllätti myös Lystin, joka tyylilleen uskollisesti sanoi NAURAEN tahdon:D

Tämän jälkeen allekirjoitimme rekisteröintitodistuksen, ja henkikirjoittaja lausui vielä joitain sanoja. Pientä hämmennystä aiheutti se, ettemme vaihtaneet sormuksia. Jonkinlainen sormusosuus jäi meiltä puuttumaan, koska vihkisormukset vaihdamme vasta ”oikeissa” häissä. Sukunimenvaihdon lisäksi vihkisormukset ovat minulle naimisissaolon symboli. ”Olette nyt puolisoja”, siihen toteamukseen toimitus taisi loppua. Seurasi ohikiitävä hetki, kun kukaan ei tiennyt, mitä tapahtuu. Mutta me ratkaisimme asian suukolla. Kättelimme henkikirjoittajan kanssa, jonka jälkeen seurasi rakkaudentäyteinen halauskierros. Lopuksi otettiin vielä hieman kuvia sisällä ja ulkona, ja toimituksen jälkeen siirryimme meidän luo kakkukahveille.

Pimeästä ja koleasta säästä huolimatta tunnelma oli niin lämmin ja onnellinen. Myös alkuviikko ja edeltävä päivä olivat tunnelmaltaan hieman kiukkuiset, kiitos stressin ja raskaushormonien, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Tärkeintä kuitenkin oli, että meille tärkeät ihmiset olivat juhlistamassa tätä pientä, suurta askelta meidän yhteisellä matkalla.

❤ Lempi